fangirl moments #1

  Aattelin kirjoitella muutamia postauksia liittyen mun idoleihin. Oon päässy näkeen ja tapaan aika montaa niistä joten juttua piisaa. Ensimmäinen postaus aiheesta "Jossu ja idolit" on Mikael Granlundista, koska sunnuntaina tulee tasan vuosi siitä, kun näin kaverin viimeks.

  Mikke on ollu mun suosikkipelaaja jo ennen ilmaveiviä. Tuntuu pahalta lukee ihmisten kommentteja Mikestä, varsinkin nyt viimeaikoina kun pelit NHL:ssä ei oo menny hyvin. Jokaisella on omat mielipiteet, mutta se, että odotetaan ilmaveiviä joka pelissä ja kun sitä ei tuu haukutaan pelaaja pystyyn alkaa oleen jo ilkeetä. Lisäks kukaan ei oo syntyny kultalusikka suussa. Ihailen Mikessä just sitä, että kaveri on niin nöyrä ja todellaki tehny paljon duunii lätkän eteen. 

  No anyway, oon nähny Miken neljä kertaa ja sen lisäks päässy vielä tapaan pari kertaa. Onneks en oo kuullu kenenkään sanovan, että Mikke on "famewhore" sillä sitä se ei todellakaan oo! Kaveri on mielettömän kohtelias, ja vaikka takana olis huono peli faneille ei käännetä selkää.

 Ekan kerran näin MG:n yhdessä muiden Leijonien kanssa Keskustorilla. Muistan, että koulussa oli sinä  päivänä hieman keskittymisvaikeuksia. Keskustorilla oltiin kaverin kaa jo hyvissä ajoin, tarkotuksena oli päästä mahdollisimman eteen, mutta systeemi siellä kusas niin että jäätiin sinne vähän sivummalle. Ei siinä mitään, siinä vaiheessa kun pelaajat lähti lavalta juostiin sinne lavan sivuun ja oli mielettömän lähellä, että en saanu nimmarii Mikeltä. Mitään muuta en oikeestaan näistä kultajuhlista muista muuta kun siinä pelaajia kuulutettiin lavalle ja numero 64 lähesty mun sydän pamppaili hullun lailla ja polvet oli pettää. Tyypillisiä oireita fangirleille.. 

 Toinen kerta oli syksyllä kun mentiin äidin kaa kattoon SM-liigaa. Ärsytti siinä vaiheessa, kun kauden ohjelma julkastiin ja huomasin että neljästä pelistä, mitä HIFK pelais Tampereella olisin matkoilla just ne Ilveksen pelit, eli siis 2 peliä. Eipä siinä mitään, kerrankin olin ilonen että Tappara oli olemassa. 

  Itte pelistä en muista paljoo mitään, oliskohan ollu niin että HIFK voitti. Pelin jälkeen koitti itse jännin osuus, ikuisuudelta tuntuva pelaajien odotus. Vihdoin koitti se hetki kun pelaajia alkoi virrata jäähallin uumenista, mukaan lukien MG. Jalat täristen ootin omaa vuoroo ja ääni väristen kysyin varovasti "saanks mä nimmarin" ja "saanks mä kans kuvan". Kuva on kaikkee muuta kun onnistunu, sillä en tajunnu ottaa kunnon kameraa mukaan ja Nokian kännykän 3,2mpx kameralla ei huippulaatua tuu. Väliäkö sillä, Mikke näytti niin syötävän suloselta tossa pipossa ja muistan myös sen, että se otti mut ns "kainaloon" tossa kuvassa eli kieto käsivartensa mun ympärille. Sitä ei nää tossa kuvassa mutta vitsit se tuntu taivaalliselta!

  Missään lätkäpelissä en oo kokenu vastaavaa tunnelmaa kun Hartwallilla paikallispelissä. Kyseessä oli vieläpä pudotuspelit ja halli oli loppuunmyyty. Mahtava tunnelma ja mielettömät paikat! Peli oli sitten pitkä miinus. Ja siinä vaiheessa kun Mikke määrättiin laukoon rankkarii keskellä peliä... Sydän hakkas lujaa että huh huh ja sitten kun narripoika torju vedon... Oli lähellä ettei tää tyttö alkanu itkeen. 
  Pelin jälkeen ettittiin pelaajien sisäänkäyntiä äidin kaa, ja koska Hartwall on sen verran vieras paikka me ei löydetty sitä ennen kun oli liian myöhästä. Harmitti tosi paljon, sillä epäonnistuneen rankkarin ja tapaamisyritysten lisäks HIFK hävis pelin. Ei se mitään, aina ei voi voittaa. 

 Viimesin kerta (todellakin toivon että ei oo kirjaimellisesti viimesin) oli vuosi sitten Tampereella. Leijonilla oli harjoitusmaaottelu Valko-Venäjää vastaan ja tottakai sinne oli pakko päästä! Tunnelma oli siisti, Hakametsä oli ihan täynnä. Oli tosi kiva myös päästä kattoon Leijonien pelii ja nähdä muitakin suomalaisia huippupelaajia. Oon ollu joskus monta vuotta sitten vastaatyylisessä Suomi - Kanada pelissä, joten kerta ei ollu ensimmäinen kun nään Leijonien peliä. Meillä oli hyvät paikat, olisko ollu kolmas rivi VV:n vaihtoaition takana. 

  Pelin jälkeen porukkaa kokoontu pelaajien sisäänkäynnin luokse. Tuntu, että venattiin ikuisuus. VV:n pelaajia tuli ulos, mutta Leijonia ei näkyny. Kunnes äiti huikkas mulle, että pelaajat on tullu toisesta ovesta ja siellähän niitä oli. Juoksin suoraan Miken luokse ja olin ekana siellä. Moikkasin ilosesti, sillä tällä kertaa jännitystä ei ollu. Kysyin nimmaria ja kuvaa ja yhtäkkiä porukka piiritti meidät. Se oli oikeestaan aika hauskaa, seistä idolinsa vieressä ja kattella kun se kirjottaa nimmareita. Sun kynällä. Lopulta porukka hälveni ja sain nimmarin, kynän takasi ja kuvan josta tuli ihana. Äiti otti myös pari muuta kuvaa musta ja Mikestä ja pelkästään Mikestä kun se jako nimmareita. Aah, täydellistä!

ps. en oo vieläkään pessy tota paitaa enkä kyllä tuukkaan peseen